NUTS Ylläs Pallas 37 km

Herään kilpailupäivän aamuna yllättävän pitkän yöunen jälkeen. Herätyskello ei ole vielä soinut, mutta nukun yllättävänkin pitkään kun kyseessä on kuitenkin kisapäivän aamu. Yleensähän herään aikaisin ja lopulta lähden kisapaikalle turhankin hyvissä ajoin.

Ensin lähden aamupalalle. Kisavalmistelun helpoin vaihe eli syöminen sujuu rutiinilla. Otan kahvia termokseen, mutta muuten juon kahvia hieman vähemmän kuin muina aamuina. Lisäksi otan banaanin ajomatkalle mukaan että energiaa on sopivasti kisastartissa. Kisan jälkeiseen aikaan haalin myös jotain sekalaista syömistä.

Pakkaan kisarepun ja arvon sopivat vaatteet. Olen säätiedotusta päivittäin ja päädyn lyhythihaiseen juoksupaitaan ja shortsimallisiin kompressiotrikoisiin. Laitan jalkaan ohuet Asicsin sukat ja kompressiosäärystimet. Yhdet sukat laitan reppuun varalle. Voin vaihtaa ne jos sukat kastuvat pehmeässä kohdassa tai hikoavat liikaa. Pitkähihainen juoksupaita on tämän lisäksi mukana varalta ja reppuun on pakattuna myös pipo, hanskat ja kevyt pieneen tilaan pakkautuva kuoritakki. Täytän repun vesisäiliön ja pursotan yhteen Asicsin juoksujuomapulloon 3-4 geeliä. Geelit ovat minulle vieraampia Lidlin perusgeelejä. Kolme High5:n kofeiinipitoista geeliä laitan numerolappuvyöhön. Kaksi juotavaa geeliä menee reppuun samoin kuin proteiinipatukka ja Siripiripötköt. Mukana on myös pakolliset lisäenergiat ja muut pakolliset tavarat.

Ajan Leviltä Jounin Kaupalle ja saan parkkipaikan todella hyvältä paikalta ihan läheltä kisakeskusta. Nyt tarkistan vielä kisarepun tavarat ja lähden hakemaan numeroa. Pakollisia varusteita ei haluta tarkistaa. Ne saatetaan kyllä tarkistaa reitin varrella tai maalissa pistokoemaisesti.


Aikaa lähtöön on vielä hyvin. Kiertelen kisan esittelykojuja. Avaruuspeitto, yksi pakollisista varusteista näyttää erilaiselta kuin minun mukanani oleva. Näytteillä olevissa on kultainen ja hopeinen pinta, minulla on pelkkää hopeista pintaa kummallakin puolella. Lyhyen nettisurffailun jälkeen ostan virallisen avaruushuovan ja vaihdan sen vanhan avaruuspeittoni tilalle.

Kun on noin puoli tuntia aikaan starttiin vien autoon ylimääräiset vaatteetylläks ja vaihdan vielä juoksupaidan pitkähihaiseen. Käyn juoksemassa lyhyen lämmittelylenkin. Nyt ei ole syytä minun kunnollani vetää useamman kilometrin lämmittelyjuoksua vaan säästän energiaa varsinaiseen kilpailusuoritukseen. Tulen lähtemään kuitenkin hyvin rauhallisesti liikkeelle.

Vielä viimeinen vessareissu ja sitten onkin jo hyvä aika mennä lähtöalueelle ottamaan sopiva starttipaikka. Joitakin minuutteja ennen starttia meidän pitää sekä alkaa tiivistämään rivejä lähtöä varten että antamaan tilaa maaliin 160 kilometrin kilpailun maaliintulijoille. Kuuluttaja fiilistelee reittiä varsinkin englanninkielellä ja antaa ymmärtää että tämä ei ole sitten mikään helppo juoksu. Olen jakanut mielessäni juoksun helposti helposti ymärrettävään muotoon. Vain kolme mäkeä noustavana ja loput on alamäkeä tai suhteellisen tasaista. Ensimmäinen nousuosuus on 4 kilometriä pitkä loivempi nousuosuus lämmittelyä, seuraavana 4 kilometrin päänousu Ylläksen huipulle ja sitten hankalin lyhyempi Pirunkurun rakkakivinen nousu. Ennen Yllästä on ensimmäinen huilitauko ja Ylläksen laskeuduttaessa toinen huoltopaikka. Sitten alamäkeä maaliin.

Lähtölaukaus kajahtaa ja lauma nytkähtää liikkeelle. Kestää hetken että pääsen ottamaan ensimmäiset juoksuaskeleet. Kylmät väreet kulkevat kehossa. Seikkailu on alkanut.

Vauhti on yllättävän kova. Moni menee ohi. Yritän juosta rauhallisesti. Alussa tuoreilla jaloilla vauhti saattaa yltyvä turhan kovaksi. Annan kiireisempien mennä ohi. Osan heistä varmaan näen vielä uudestaan. Silti sykemittari näyttää turhan kovia lukuja. Kisoissa syke on tavallista lenkkiä korkeampi, mutta silti huolestun hieman.

Siirrymme polulle ja kohta reitti alkaa nousta. Ensimmäisen varsinaisen ylämäen kohdalla letka alkaa kävellä kuin yhteisestä sopimuksesta. Hölmistyn tästä tyylistä. En ole tottunut siihen että näin helppoja mäkiä kävellään ylös. Jatkan sipsutellen ylämäkeen. Sykkeet nousevat vauhtikestävyysalueelle. Mäkien pidentyessä viimeisetkin näköpiirissä olevat juoksijat alkavat kävellä.

Mietin tietävätkö muut jotain mitä minä en kun jatkan juoksemista vaikka sykkeet ylämäissä nousevatkin lähelle vauhtikestävyysaluetta ja sen yli.  Syke on jo käynyt pykälässä 158. Jos sykkeen nousu jatkuu loppuu mitta-asteikko ennen kuin saavutan maaliin. Tuntuu nololta juosta jälleen yksi mäki ylös ja puikkelehtia kävelijöiden välistä lehmänkellon soidessa ja ihmisten kannustaessa. Olenko malliesimerkki juoksijasta, joka sippaa kesken matkan?

Teen itseni kanssa päätöksen. Juoksen Ylläksen huoltopisteelle saakka. Siellä voin aloittaa kävelytalkoot omalta osaltani. Olen tullut tänne juoksemaan.  Käännän sykemittarin ympäri enkä halua tietää sykkeitä tai ajatella edessä olevia kilometrejä. Jos sippaan kesken matkan pidän vain pidemmän huoltotauon ja yritän elpyä huollossa.



Jossain vaiheessa uskallan vilkaista varovasti kuljettuja kilometrejä. Reitti kulkee helppoa ja pehmeää ulkoilureittiä pitkin alamäkeen. Oikeanpuoleinen jalkaterä hipaisee keskellä polkua olevaa matalaa kiveä ja olen heti kontallani maassa.

Nousen nopeasti ylös ja jatkan juoksua. Pesen hieman käsiä juoksurepun letkulla. En halua laittaa huoltopaikalla turpeisilla käsillä mitään suuhuni. Kommentoin viereeni ilmestyvälle juoksijalle että jos pitää jossain kaatua niin mieluiten tälläisellä pehmeällä polulla. Hän kyselee aukesiko polvi mutta en huomaa kuin likaa (maalissa huomaan että vasemmassa polvessa on pieni haava).

Olen pitkään juossut pariskunnan perässä jotka kävelevät ylämäet ylämäet mutta pitävät silti minut takanaan. Juoksu/kävelytaktiikka tuntuu toimivan. Lopulta vähän ennen Ylläksen huoltoa ohitan heidät. Myöhemmin kisakuvista tunnistan heidät 160 kilometrin läpäisseeksi pariksi.


Alan jo odottaa huoltoa. Olen tankannut vuoroin geeliä pullosta ja vuoroin vettä, mutta kuljettu matka alkaa jo tuntua. Matka huoltoon tuntuu pitemmältä kuin kartan mukaan kuvittelin, mutta lopulta juoksen Ylläksen huollolle. Ajanottomaton kohdalla ei kuulu tuttua piippausta. Juoksen huoltoteltan ohi mutta käännyn vielä empien pitäisikö kulkea huoltoteltan läpi. Käännyn kuitenkin Ylläksen rinteelle ja aloitan kipuamisen. Kävelen reippaasti vaikka rinne ei olekaan mikään jyrkkä aluksi ja olisi täysin juostavissa.

Saavutan Kuopiolaisen juoksijan jonka kanssa alan kulkemaan yhtä matkaa rinnettä ylös. Jututan kaveria ja hän pitää hyvänä ideana ottaa mäki rauhallisesti ja kävellä ylös. Kävelemme jonkin aikaa kunnes huomaan että voisin kyllä mennä kovempaakin ja kiristän askelta. Kuopiolainen jää taakse samoin kuin monet muutkin Yllästä kiivettäessä. Juoksukisoissa on kiva vaihtaa ajatuksia kilpailijoiden kanssa, mutta vain niin kauan kuin vauhti sopii kummallekin. Otan ensimmäisen kofeiinipitoisen geelin vyöstä. Muistaakseni otan myös nokareen merisuolaa takataskun pussista.

Ylläksen huipulla painan kaasua heti kun rakkakivikko loppuu ja lähden juoksemaan Ylläksen lakea. Syke nousee heti vauhtikestävyysalueelle, mutta jalat eivät ole millänsäkään Ylläksen noususta. Huipulla on komean näköistä kun edessä oleva näyttää juoksevan reunan yli tyhjyyteen. Alkaa alamäki, jota joku nimittää Suomen pahimmaksi. En haluaisi ajaa tuota autolla, mutta kyllä se varovasti juoksemalla sujuu. Alussa tien pinta on hiekkaa ja sen päällä hieman irtonaista ainesta ja myöhemmin se muuttuu reikäiseksi asfaltiksi. Otan varman päälle ja juoksen vain niin kovaa kuin uskon jalkojeni pysyvän tahdissa ja kestävän tämän 4-5 kilometrin alamäen loppuun saakka. En todellakaan halua sotkeutua rytmissä tai liukastua soraisella kohdalla ja aukaista käsiä ja jalkoja. En uskalla katsoa kellosta vauhtia vaan keskityn juoksemiseen.

Ohitan kävelijän heti mäen alkupätkällä, mutta myös minut ohitetaan kertaalleen. Mäkeä rallatellen matka jatkuu kohti seuraavaa huoltopaikkaa Kellokasta. Minun piti alun perin nähdä siellä perhettä, mutta he eivät ehdi sinne ajoissa. Viestittelen lyhyitä sähkötysviestejä helpoissa juoksupätkissä ja ylämäissä. Ylämäissä pyrin myös kuvaamaan ja videoimaan pätkiä muistoksi kilpailusta.

Kysyn takana tulevalta naiselta haluaako hän ohi. Hän kiittää ja ottaa puheeksi että minun reppuni on auki. Kiittelen ja suljen repun. Mitään ei näytä onneksi puuttuvan pikavilkaisulla. Reitillä roskaaminen on kielletty ja pakolliset tavaratkin pitäisi kantaa koko reitin mukana.

Kellokkaan huollon lähestyessä alkaa repun vesisäiliö olla tyhjä. Polulta reitti kaartaa Kellokkaalle, mutta siellä odottaa yllätys. Reitti menee ovesta sisään ja kulkee Kellokkaan läpi. Ovesa ulos ja olen huoltopisteellä. Vilkaisen muovilaatikkoriviä, mutta en malta tutkia missä laatikossa on mitäkin syömistä ja mistä saisi Coca-Colaa. Vetäisen repun auki ja otan vesisäiliön täyttöaukon esiin. Korkin avattuani lasken hanasta vettä ehkä litran puolitoista ja suljen korkin. Lähden heti jatkamaan matkaa ja juostessa heitän repun selkään. Viestittelen arvioitua maaliintuloaikaa. Se näyttää 5-7 tunnin sijaan olevan lähellä neljää tuntia.

Kelloa katsoessani voin todeta juoksevani nyt tähän astisen elämäni pisintä matkaa. Tässä vaiheessa ei kannata ajatella kuinka paljon matkaa on jäljellä. Juoksu tuntuu vielä kulkevan hyvin mikä on hyvä merkki.

Tämä pätkä on enemmänkin siirtymäpolku kohti seuraavaa koitosta, Pirunkurun nousua. Se onkin viimeinen varsinainen nousu ja siitä laskeutudutaan pikkuhiljaa kohti maalia. Se on myös reitin pahin kohta rakkakivikkoineen.

Alan jo odottaa Pirunkurua. Vähän ennen Pirunkurua on risteys, jossa minun järkeni sanoo että pitäisi mennä oikealle ja reitti näyttää kuitenkin merkkien mukaan menevän vasemmalle. Seuraan reittiä ja sitten alkaakin Pirunkurun nousu.

Matka on ollut jo sen verran pitkä että kävelen mielelläni jo aika alussa tätä nousua. Kokeilen vielä juoksemista, mutta reitti vaikeutuu ja tyydyn sitten nousemaan kävellen koko ajan jyrkkenevää nousua. Syke nousee ja reitti jyrkkenee ja kivikko lisääntyy.

Puusto harvenee ja alkaa varsinainen kiviränniosuus, jossa reitti kulkee rakkakivikasan päällä. Nousu on jyrkkä. Noustessa huomaan valokuvaajan olevan passissa kivikossa ylempänä. Ohittaessa heitän hänelle että hyvä että puolitosissaan että hyvä kun on näitä palauttavia pätkiä juoksun välissä. Kohta pääsee taas juoksemaan. Se voi kuulostaa varmaan oudolta kommentilta, mutta siinä on oikea idea taustalla. Omat pyöräilyssä treenatut jalat toimivat nousussa hyvin, eikä nousu tee jaloille tiukkaa. Hengityksestä huomaan kuitenkin meneväni vauhtikestävyysalueen puolella. Osalle tämä nousu voi olla todella paha.

Joku on pysähtynyt ylempänä oikomaan pohkeen kramppia. Kuulen kun häneltä kysellään vointia. Hänellä ei ole suurempaa hätää ja hän pääsee ylös ja jatkaa matkaa ennen kuin ohitan hänet. Samoihin aikoihin tuijottelen edellä kiipeävän naisen kenkiä. Näköjään Adidaksen katulenkkareillakin voi juosta näillä poluilla.

Pääsen huipulle jossa kivikko harvenee pikkuhiljaa. Viimeinen varsinainen koettelus on selvitetty. Alan juosta varovasti sillä vaikka maastossa erottuu polku on maasto vielä kivikkoinen ja kaatumisen vaara on olemassa. Yllätyn kun huomaan oikean pohkeen olevan epäkunnossa. Jalat eivät ole raskaan tuntuiset, mutta oikean jalan pohje ei tunnu toimivan. Se on ikäänkuin kivuttomassa krampissa. Kommentoin sitä myös ääneen jollekin lähellä olevan juoksijalle, jonka olen juuri ohittamassa. Otan suolaa ja vettä ja loikin eteenpäin varovasti. Jalkojen sivussa alkaa tuntua rakkojen alut. Epätasaisen alusta tuntuu epämiellyttävältä. Rakkolaastareita olisi repussa, mutta annan niiden olla siellä. Selviän ilmankin. Muilla ei tunnu olevan kiirettä käydä juoksemaan kivikkoisella polun tapaisella. Ehkä nousu painaa monilla jaloissa.

Polku paranee pikkuhiljaa ja on paremmin juostavissa. Juoksen nostellen jalkoja korostetusti ylös etten vain kompastu kiviin joita vielä riittää reitillä. Reitillä tulee vastaan tavallisia suomalaisia retkeilijöitä. Mietin mitä heidän päässään liikkuu kohdatessaan reppuselkäisiä juoksijoita. Monelle noista nämä reitit ovat riittävän haastavia kävellenkin.

Loppuosa reitistä kulkee ulkoilureittejä pitkin. Matkan pituus tuntuu jossain määrin kropassa. Alamäkeen on ihan kiva juosta, mutta ylämäet ja tasaiset alkavat tuntua. Keskityn vain etenemään tasaista vauhtia. Otan geeliä ja vettä säännöllisin väliajoin. Ylämäkikohdissa saavutan ja ohitan joitakin selkiä kun sama ylämäkikävely tuntuu olevan muotia tälläkin osuudella. Joitakin pitkämatkalaisia tulee vastaan, mutta hiljaista on reitillä.

Aasiasta päin kotoisin oleva mies kyselee jäljellä olevaa matkaa. Koitan laskeskella jotakin lukuja, mutta pää ei taivu matemaattisiin suorituksiin. Arvailen matkaa olevan noin 3,5 kilometriä. Juoksemme jonkin matkaa peräkkäin, mutta pikkuhiljaa tämä 105 kilsan juoksija häviää näkyvistä. Hänellä on vielä vauhti päällä. Itse alan jo haaveilla maalista.

Viimeisillä kilometreillä on samat tuntemukset ja ajatukset kuin aikaisemmin käydyissä kilpailuissa matkan pituudesta huolimatta. Haaveilen maalin jälkeisestä syömisestä ja katselen harvakseltaan kun kilometrit täyttyvät. En käy nostamaan vauhtia vaan nykyisen vauhdin pitäminen riittää haasteeksi. Minusta tulee maaliohjautuva. Viimeiset kilometrit tuntuvat ainä pitkiltä kun mieli on jo maalissa, mutta ruumis on vielä matkalla ja kärsii. Henkinen kantti on pehmentynyt ja haluan vain perille.

Suon ylitys pitkospuita pitkin tuntuu ärsyttävältä. Jotenkin noiden lautojen päällä juokseminen tökkii pahasti. Ne ovat samaan aikaan kovat ja kuitenkin joustavat. Myös askellus tuntuu niiden päällä epäluonnolliselta. Onneksi on kuiva keli, joten pitkospuut eivät ole liukkaat.

Suon jälkeen ulkoilureitti jatkuu jonkin aikaa. Junnaan tasaisesti eteenpäin. Palaan samaan toimintatapaan niin kuin alussa enkä katso kelloa kovin usein. Kelloa katselessa matka tuntuu etenevän kovin hitaasti.

Edessä on silta ja pienenpuoleinen ylämäki. Siellä näkyy myös toinen juoksija. Juoksen sillan yli ja pääsen ylämäkeen. Toinen juoksija vaihtaa kävelyksi. Minä sipsuttelen ohi ja siinä sykkeen noustessa tunnen että nyt alkaa voimat vähissä. Syke nousee ja sydämessäkin muljahtaa rasitus. Olen kokenut tämän tunteen monta kertaa vetoharjoituksien ja kisojen loppuvaiheissa. Sydän on hakannut jo neljä tuntia pääosin vauhtikestävyysalueella ja rasitus alkaa riittää. Ylämäki tuntuu jo raskaalta. Otinko riskin juostessani tuon viimeisen ylämäen? Ohittaako äskeinen juoksija minut tasaisella alustalla ja ottamani rasitus valuisi hukkaan?

Pääsen ylämäen päälle ja jatkan juoksua. Tiedän että ylämäen rasitus hiipuu pikkuhiljaa. Odottelen viimeisen kilometrin alkamista ja maaliin pääsyä. Reitti siirtyy jalkakäytävälle ja katuliidulla piirretty nuoli ohjaa oikealle kohti maalia. Nyt ollaan lähellä.

Alle kilometri maaliin ja loivaa alamäkeä koko matka. Vilkuilen välillä taaksepäin, mutta ketään ei näy. Voin juosta maaliin omaa tahtiani tasaisella vauhdilla. Vauhtia ei ole paljon eikä henkistä kanttia ole kiristää. Siltä tuntuu juostessa. Perhe on kannustamassa tällä loppusuoralla. Omat tytöt alkavat juosta rinnalla. Meinaan sanoa heille että älkää juosko en pysy teidän vauhdissa mutta kommentoin vain jotakin ympäripyöreää. Todellisuudessa vauhtini kiihtyy koko ajan.

Olen melkein mustien kaarien alla kun vetovaihde napsahtaa päälle. Tunnetta voisi kuvailla sanoilla "sokka irti". Nyt otetaan loput mehut koneesta. Vauhti kiihtyy yllättävän hyvin ja kuuluttajakin kommentoi vauhdikasta maaliintuloani.

Sitten ylitän vihdoin varsinaisen maaliviivan. Päässä heittää äskeisen loppukirin hapotus ja hoipertelen maalialueella. Ensiapu ehdottelee penkille istumista. En malta istua vaan kävelen ympäriinsä. Tiedän kokemuksesta että huimaus menee kyllä kohta ohi. En huomaa isoa tulostaulua maalialueella. Etsin vain perhettä käsiini. Parin minuutin päästä muistan laittaa kellon ja Stavan tallennuksen kännykästä kiinni. Bruttoajaksi tallentui 4:10:48, mikä tuntui yllättävän hyvältä ajalta.

Olen joskus sanonut että kisoissa parhaita hetkiä on maalin jälkeinen aika. Perhekuvien jälkeen hakemaan autosta lisää vaatetta ja lähden ruokateltalle. Porokeitto maistui hyvältä, mutta juomavaihtoehtoja olisi saanut olla muitakin kuin alkoholiton olut ja vesi.

Kisan jälkeen kroppa oli lihaksiston suhteen yllättävän hyvässä kunnossa. Pidin todennäköisenä että keskivartalo väsähtäisi kisan aikana, mutta keskivartalon kanssa ei ollut mitään ongelmaa. Takapuolen lihakset olivat sen kipeät tai kireät että autossa istuminen tuntui vaikealta. Myös muut jalkalihakset olivat arat paitsi etureidet, jotka eivät ottaneet tästä kisasta vielä kunnon tuntumaa. Mikään paikka ei hajonnut, vaikka potentiaalisia ongelmapaikkoja olisi ollut. Jalkateriin tuli pienet rakot ja joissakin varpaissa oli myös rakon alkuja.


Kisasta toipumista edistin syömällä suolaisia ruokia ja juomalla reilusti. Olen monesti kärsinyt päänsärystä kilpailun jälkeisenä päivänä ja nyt halusin välttää tuon olotilan. Perinteisesti nukuin seuraavan yön huonosti, kun kroppa oli jäänyt ylikierroksille. Yleisvointi palasi muutamassa päivässä normaaliksi. Ensimmäisellä juoksulenkillä kävin viikon päästä, vaikka vähän epäilinkin jalkojen kuntoa. Kymppi meni kuitenkin yllättävän kivasti mäkisellä reitillä.

Kisasta jäi hyvä fiilis. Koska se oli ensimmäinen pidempi polkukisa, ei varsinaista aikatavoitetta voinut asettaa. Jos nyt lähtisin juoksemaan samaa matkaa uudestaan olisi vähimmäistavoitteena neljän tunnin alitus nykyiselläkin kunnolla. Spekuloin kisan loppuvaiheessa että 55 kilometrin matkakaan ei olisi nykykunnolla mikään mahdoton veto, kunhan välissä olisi kunnon nousupätkiä. Siinä voisi olla kiintopistettä tulevaan harjoitteluun. Mutta ensin lähdetään hakemaan Cooperin ja vitosen tuloksen parantamista. 3000 metrin ylitys Cooperissa ja 20 minuutin alitus talvijuoksusarjan 5 kilometrin (vajaamittaisella) lenkillä ovat seuraavat lyhyen aikavälin tavoitteet.





Comments